minua on kaksi. negatiivinen ja positiivinen. ja uskon, niin on meitä kaikkia. jokatoinen hetki olen onnellinen ja toinen onneton. toiset eivät tietysti hypi näiden kahden välillä niin usein kuin minä. ja toiset keskittyy enemmän hyviin juttuihin ja toiset huonoihin. ja siitä sit tuleekin määritelmä et joku on positiivinen ja joku vähemmän. toiset taas valittaa aina. ja minäkin ihan liian ja usein ja aiheetta!
esittelen tässä teille hyvän elämäni ja huonon elämäni. aloitan hyvällä, niin en jää mieleenne rutisevana lellittynä kakarana, jos siis lopetatte jo ensimmäisiin lauseisiin.
sannin hyvä elämä:
olen todella onnekas. toimin ammatissa, jossa koen olevani lahjakas ja herätän tekemiseni kautta ihmisissä mielenkiintoa. olen ahkera. kulutin puolessa vuodessa puuvärejä enemmän kuin teidän usean koko suku kuluttaisi elämänsä aikana. minulla on ihana suuri ja valoisa työhuone 1,4 km:n päässä kodistani. olen onnekas, koska voin ottaa tiina-koirani töihin mukaani. reitti työhuoneelle kulkee pienen metsän läpi ja tiina saa juosta vapaana. vuokrakin on jopa pienempi kuin taiteilijoille suunnatuissa työtiloissa. jaan tilan kuuden muun taiteilijan/valokuvaajan kanssa, joten en ole siellä yksinäinen, mitä monet taiteilijat työhuoneissaan ovat!
5 kuukautta sitten pääsin mukavaan työpaikkaan: taidetarvikeliikkeeseen. olen töissä keskimäärin 3pvä/vko, tämä tarkoittaa sitä, että jää aikaa työhuoneilullekin muutamana päivänä viikossa. töissä tapaa hauskoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. saan hyvät alennukset taidetarvikkeista.
ihmiset tilailevat minulta kuvia lehtiin, projekteihin ja ihoonsa. juuri unelmieni juttuja!
urheilen paljon. nyrkkeilen ja joogaan ja olenkin näiden harrastusten ansiosta vähentänyt päänsärkyniäni 90%. selkäkin on alkanut voimaan paremmin joogan ansiosta.
asun omakotitalossa, josta minun ei tarvitse maksaa vuokraa. kiitos siitä äidilleni! hän osti talon vuonna 2008. jos asuisin vuokralla jossakin, en voisi olla osa-aikatöissä, jolloin minulla ei olisi aikaa työhuoneilulle. eikä myöskään varaa maksaa siitäkin vuokraa! olen saanut rakentaa talosta ihan oman näköiseni ja se onkin maailman hienoin talo! seinillä on paljon taiteilijaystävieni maalauksia, jotka olen saanut lainaksi, vaihtanut tai jopa ostanut (taidelainaamo on ihan huippu juttu- kerran kuussa maksetaan teoksesta esim 20e- niin köyhäkin saa taidetta!).
minulla on todella hyvä kumppani. hän on kestänyt ja tukenut minua vaikka olen välillä ollut aivan raivohullu HULLU! olen käynyt yli vuoden kelan tukemassa terapiassa ja se on vähän rauhoittanut minua. vieläkin on vaikeaa mutta on hyvä kun saa tukea vaikka mistä. ystäviäkin on, todella pitkäaikaisia ja rakkaita ja uudempiakin rakkaita!
sannin huono elämä:
tilanteeni on surkea. minulla todettiin kaksi vuotta sitten selässäni välilevyrappeuma. tein alastonmallin hommia 2v ja istuin s-marketin kassalla 8kk ja PAM! teki kutaa selälle. ja aloin inhoamaan ihmisiä, jopa niitä ystävällisiä! lopetin äskeiset ja kela heitti mut pellolle. no ihan kiva, että oon kuitenkin osa-aikaisena taidetarvikeliikkeessä. mutta tää palkka on niin surkee että työttämän saisin 150e vähemmän (että paljon on ollut hyötyä tästä ammattikorkeakoulu tutkinnosta). musta tuntuu, että oon täällä aina! ja tuleeko mun loppuelämä olemaan näin köyhää ja silti teen kokoajan töitä! MÄ EN OO VALMIS AIKUISUUTEEN! en kerkee olemaan juuri lainkaan työhuoneellani ja tuntuu, että mun ura taiteilijana on jo ohi. ja mitä sit vaik tuottasinkin ahkerammin? rahaa ei tässä ammatissa tuu mistään kun ei keskity kaupallisiin teoksiin. näyttelyä valmistee jonkun vuoden ja sit se on esillä 3vkoo ja sen näkee 200 tyyppiä joista yhtäkään ei välttämättä kiinnosta. joku kirjottaa vieraskirjaan "Jee!". tili nollissa ja äidille velkaa tonni.
muutenkin ärsyttää asiakkaat jotka on inhottavia ja ilkeitä. ei niitä nyt usein oo mutta yksikin päivässä saa aikaan pahan mielen. ennen tykkäsin töissä tilausten purkamisesta mutta nykyään selkä ei kestä yhtään edes pieniä kevyitä nosteluja. välillä pelkään et tila menis niin huonoksi että ei vois olla täällä töissä. tai piirtää. pystyn piirtämään max 4h puuväreillä pöydän ääressä kun rupee niskat ja selkä huutamaan. seisten piirtämiseen pystyy kerralla max 2h. joskus ei voi ees mennä urheilemaan vammojen takia.
no mut enmä jaksakaan valittaa enempää. paitsi et mun mies on uskis ja mä en. me ei voidaan koskaan kohdata tietyllä tavalla. ja asun maalla, kukaan ei käy kylässä!
p.s kukaan ei ymmärrä mua!
(nyt vähän naurattaa hihi) ja tän kirjottaessa tajusin et oon enemmän kyl onnellinen elämästäni kuin onneton! "Jee!"
Ihana purkaus! Mä uskon kans, että meitä kaikkia on kaksi. Juuri eilen avauduin Jerelle, että missähän vaiheessa se pään sisäinen väittely hiljenee, että voisi jo vähän relata. Mielikuvissani 16-vuotias minä on silmät, korvat ja syli auki liihotteleva optimisti varustettuna rajattomalla itsetunnolla ja rakkaudella maailmaa kohtaan. Tämä 25-vuotias versio vaan sitten vaiheilee ja marmattaa - tätäkö se aikuisuus siis on?
VastaaPoistaMun henkiset tuulimyllyni ovat puolifiktiivisiä änkyröitä jostain Pälkäneen perukoilta, jotka lähettelee Aamulehteen tekstareita, että mukavuudenhaluisten taiteilijanhupakoiden pitäis mennä oikeisiin töihin. Ne väittää, että yhteiskunta romahtaa, kun rahat haaskataan meidän koulutukseen ja elättämiseen, ja toisinaan mä olen vähällä uskoa sen. Sitten yritän keksiä perusteluja, miksi juuri minä saan tehdä tätä ja elää näin.
Oon oikeastaan todella yllättynyt noista "kiinnostaako ketään" -mietteistä. Ehkä se on tää suomalainen kulttuuri, kun ei uskalleta avata suuta vaikka oikeesti oltais tosi vaikuttuneita jostain. Kun teillä oli näyttely Saskiassa, se oli ainakin tuolla koulun ympyröissä "the näyttely", vuoden tapaus. Ja oon samaa mieltä, sanottakoon se nyt tässä :). Hittolainen, aattelin että kyllähän tässä itse tulee mietittyä kiinnostaako ketään, kun on koulussakin ollut sitä perusmassaa, jonka kohdalla opettajat iloitsee lähinnä valmistumisesta tavoiteajassa. Mutta jotenkin toivon, että niistä mietteistä alkais päästä eroon siinä vaiheessa, kun pitää ensimmäistä näyttelyään... Aikuistumisen paikka siinäkin, että oppii todella löytämään oikeutuksen tekemisilleen itsestään, ei muiden kehuista. Ja toisille - kuten minulle - vaikeampaa kuin muille.
Tosi hienoa, että uskallat olla noin avoin! Todellakin tiedän, että silloin kun se negatiivinen puoli saa vallan, on ihan turha tulla muistuttelemaan niistä hyvistä asioista - tai että asiat vois olla huonomminkin. Olis ihanaa löytää joku avain, tie, ruokavalio tai terapeutti onnellisuuteen, mut joskus mietin: tärkeintä on vaan selvitä. Ja kyllä sinä ainakin ulospäin annat ehdottomasti enemmän positiivisen, kuin negatiivisen kuvan :).
ihana sohvi! tsemppiä tähän meidän vaikeaan olemiseen, sisäiseen rauhattomuuteen :D !
VastaaPoista